Olin eilisiltana lähdössä töistä yhdeksän maissa, kun huomasin miehen makaavan kadun varren nurmikolla ja naisen seisovan vieressä. Mies oli maannut kylmässä maassa keskellä kaupunkia puolitoista tuntia, ennen kuin nainen pysähtyi ja auttoi.
Mies tärisi horkassa. Maa on niin kylmää, että tervekään ei hevin makaa maassa puoltatoista tuntia edes talvivaatteet – saati kevätvaatteet – päällä. Lisäksi mies oli sairastellut sitkeästi viime viikkoina. Matka S-markettiin oli jäänyt kesken, kun jalat eivät enää kannattaneet.
Ambulanssi tuli. Miehen koronavirustartuntaankin käyvät oireet saivat ensihoitajat varustautumaan suojaimin. Olin kuitenkin jo varma, että mies pääsisi lämpimään ja hoitoon. Poistuin paikalta. Mies krokseissaan jäi odottamaan autoon nostamista ja kyytiä hoitoon.
Olisittepa nähneet tärisevän miehen katseen. Kiitollisuus oli aitoa, vaikka en tehnyt hänen hyväkseen lopulta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kohtelin häntä ihmisenä ja uskoin hänen kertomansa.
Mies tuli mieleeni, kun ajattelin tapahtumia Imatralla alkuviikolla. Kukaan ei auttanut, kun kolme alakouluikäistä poikaa potki päähän neljättä poikaa arkipäivänä iltapäivällä neljän maissa. Kuvaajia sen sijaan riitti. Tapahtumista on ainakin kolme videota.
En tiedä, itkisinkö vai raivoaisinko. Ihmisyys on pahasti hukassa.
