Moni meistä tätä tekstiä lukevista makaa joko omassa tai laitoksen sängyssä pääsemättä mihinkään. Jonkin verran paremmin on niillä meistä, jotka kykenevät ottamaan muutaman askeleen, vaikka mitään mahdollisuutta päästä ulos muiden ihmisten ja luonnon keskelle ei ole.
Nämä aivan tavalliset ja tavallista elämää aiemmin eläneet ihmiset eivät usein enää milloinkaan haista sateen jälkeistä tuoksua metsässä tai puistossa, koe katuvilinää tutussa ympäristössä, tapaa naapureita postilaatikolla tai tervehdi kaupan tuttua kassaa. He tietävät, että he eivät enää koskaan ole kokonaisia, itse liikkumisestaan ja uusista ihmissuhteistaan päättäviä ihmisiä. Tai sitten heillä on ainakin hyvä syy pelätä näin voivan olla.
Tämä todella suuri joukko tavallisia ihmisiä – ja jokainen heistä erikseen – tuo mieleen thaimaalaisen poikien jalkapallojoukkueen, jonka tulva sulki kesällä luolaan. Laitoksen potilashuone tai parhaassakin tapauksessa oma tai läheisen koti ovat luola, josta ei ole elävänä poistumista, jollei pelastajia ilmaannu.
Näihin luoliin eivät kuitenkaan etsi tietään kansainväliset pelastajaryhmät. Näistä ihmisistä ei tehdä juttuja televisioyhtiöille ympäri maailmaa. Näin ei ole, vaikka näitä ihmisiä on satoja miljoonia ja yksistään Sastamalassa lukuisten jalkapallojoukkueiden verran.
Makasin viime vuonna keskussairaalassa jalka murskana. Vaikka tiesin pahimpien leikkausten jälkeen, että todennäköisesti pääsisin ulos traumaosaston huoneesta ainakin yksijalkaisena, olivat viikot sairaaloissa ja sittemmin sairaalasängyssä kotona pitkiä.
Söin keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä ja kipupumppu jauhoi täysillä. Voisi luulla, että päällimmäisiksi kokemuksiksi olisivat jääneet kivut, lääkkeiden aiheuttamat harhat tai se, kun herätessäni en lainkaan tiennyt, kuka olen, enkä sitä, missä paikassa tai ajassa olin. Jälkikäteen ajatellen näin ei kuitenkaan ole. Siitä kertovat asiat, jotka ovat painuneet mieleeni.
Muistan, kuinka vaimoni sai minut työnnettyä pyörätuolissa ulos, ehkä sadan metrin päähän sairaalan ulko-ovesta. Aurinko paistoi ja vastaan tullut pikkutyttö katsoi uteliaana jalkaani, josta sojotti rautoja eri suuntiin niin nilkassa, sääressä, polvessa kuin reidessäkin ja jota ympäröi näihin rautoihin kiinnitetty metallikehikko.
Muistan, miten sastamalalaismies iloitsi onnistuttuaan kääntymään sängyssään omin voimin. Eikä tuo saavutus ollut tullut helpolla, vaan uskomattoman sitkeyden ja tulevaisuudenuskon voimin.
Muistan, miten nuori mies naapurikaupungista suunnitteli paluutaan maailmaan, vaikka hänen alavartalossaan ei ollut minkäänlaista tuntoa miehen sairaalaan tullessa.
Muistan myös, miten puolitajuissani kaaduin sairaalasänkyä vasten kuljettuani ensimmäiset puolitoista metriä kyynärsauvoilla. Olin matkalla takaisin.