Olen vuosikymmeniä ollut enemmän tai vähemmän peloissani. Käsitykseni mukaan aivan syystä.
Aina ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vahvasti seuranneena sekä valtio-oppia ja poliittista historiaa yliopistossakin opiskelleena en ole voinut elää täysin levollisena muulloin kuin lännessä matkustaessani. Lapsistanikin olen ollut vähiten huolissani heidän työskennellessään ja opiskellessaan Länsi-Euroopassa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraamisen eli kohtuullisen kokonaisnäkemyksen lisäksi syitä pelolleni on muitakin. Isoisäni joutui keskenkasvuisena pakenemaan Suomeen. Vanhin veljeksistä jäi taistelemaan Venäjän sisällissotaan ja katosi. Elossa Suomeen päässeen muun perheen omaisuus jäi Venäjälle. Kaikki oli aloitettava tyhjästä.
Isoäitini suvun miehet puolestaan elivät talven 1918 nälissään ja kylmissään puissa metsissä venäläisten punaisten joukkojen lahdatessa karjalaisia Kanneljärvelläkin.
Parikymmentä vuotta sittemmin isoisäni kolmilapsinen perhe häädettiin venäläisin asein kahdesti kotoaan Karjalan kannakselta, vaikka lujasti hanttiin kaikki laittoivatkin. Isäni oli kolmevuotias, kun ensimmäinen lähtö mieron tielle oli edessä.
Lapsemme on koulutettu ruotsinkielissä kouluissa monikielisiksi. Kaiken varalta. Ruotsi ja englanti sujuvat siinä, missä suomikin.
Autotallissamme odottaa käynnistämistään iso aggregaatti, joka varmistaa sähkönsaannin silloinkin, kun valtakunnan sähköverkko on alhaalla. Kotivaraa on kaapissa kohtuudella. Tänään taas täydennän sitä.
Omaa väestönsuojaa sotaa ylitse kaiken pelkäävien amerikkalaisten tapaan emme sentään ole teettäneet. Uima-altaan pohja strategisesti merkityksettömässä pikkukaupungissa saa riittää suojaksi, jos huonosti käy, vaikka tulta sodassa keräävät vesitorni ja 5G-antennit ovat parin sadan metrin päässä.
Eivätkä käsitystäni Venäjään nojaamisen turvallisuudesta ole lisänneet kokemukseni 1970-luvulla. Neuvostoliittoon tukeutuneet suomalaiset sanoivat tuolloin ääneen, että minut ja kaltaiseni olisi vietävä saunan taakse ja ammuttava. Olin tuolloin vielä alaikäinen. Kommunistinen aate ja naapurimaan tuolloinkin itsevaltaisten johtajien nuoleskelu oikeuttivat osan suomalaisistakin mihin vain.
Jopa oikeistopuolueen nuorisojärjestössä sain ulkopoliittisesti kelvottoman leiman, vaikka en ulkopolitiikkaan aivan tietoisesti puuttunutkaan. Tosin tuohon aikaan leimattiin samalla leimalla lähes puolet kyseisen nuorisojärjestön usein erinomaisesti koulutetuista ja minun mielestäni suoraselkäisistä jäsenistä. Kelvottomiksi tuolloin väitetyissä kavereissani on sittemmin suurlähettiläiksikin päätyneitä.
Suorastaan huvittavaa on se, että tuolloin kaikin tavoin yli valtakunnan rajan kumarrellut johtaa nyt eduskunnan puolustusvaliokuntaa. Sama mies on myös Pohjois-Atlantin liiton eli Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja. Ilmeisesti aika ja ajatukset ovat muuttuneet.
Nyt odotan kiinnostuksella tasavallan presidentin Amerikan-matkan tuliaisia. Josko vihdoinkin voisimme nähdä ajan, jolloin me suomalaiset emme ole yksin, vaikka maamme puolustamisesta tarvittaessa pääosin yksin jatkossakin vastaamme.
Ilman tuliaisia voi olla niinkin, että paljoa puolustamisen arvoista ei ehkä muutaman vuoden kuluttua enää olekaan. Tähän suuntaan arveluitani ohjaavat niin isoisäni aikanaan lausuma kuin oppineen arabin 900-luvulla kirjoittama tekstikin.
Isoisäni kielsi vanhoilla päivillään lapsenlastaan koskaan vähääkään luottamasta kommunistiseen Neuvostoliittoon tai sen kasvatteihin – kuten Vladimir Putiniin. Oppinut arabi puolestaan totesi venäläiset kansaksi, jonka käytös oli hänen aikanaan niin sivistymätöntä ja karmeata, että hän ei ollut laajoilla matkoillaan missään vastaavaa tavannut.