Keski-ikäinen mies istuu vanhan talon tuvassa parransänki kasvoillaan ja soittaa kitaraa. Käden ulottuvilla erilaisia kitaroita odottaa soittajaa neljä ja viides lapsuudenkodista periytyneen ison pöydän toisella puolella. Pöydällä tikittää metronomi tyhjän kahvikupin vieressä. Ulkona on syksyisen harmaata, mutta yli peltoaukean silmä tavoittaa Rautaveden.
Soittaja on 45-vuotias Ville Inna, joka on lauluntekijä Jumalan armosta, mies, joka haluaa ja osaa koskettaa ihmisen sisintä. Sanoja kuunnellessa on helppo uskoa, kun hän sanoo tekevänsä lauluja, jotka ovat tosia.
Villen kyvyn koskettaa ovat havainneet myös hänen uudet opiskelutoverinsa Sibelius-Akatemian avoimen akatemian laulunteon kurssilla. Heti ensimmäisen kotitehtävän purku sai opiskelukaverin kyyneliin.
Tehtävänantona oli kaksi sanaa: manuaali minuun. Ms-tautia yli 20 vuotta sairastanut ja avioeron läpikäynyt Ville päätti kirjoittaa itsestään saaren rantaan ajautuneena kulkijana, joka sytyttää tulen tullakseen nähdyksi. Kun sanojen merkitykset ja sävyt sekä sävelkulut osuvat yhteen tosielämän kanssa, ei muuta tarvita.
Musiikkitalon montussa kirjoitetusta kappaleesta voi ennustaa jo nyt hittiä. Siksi sitä ei julkaista tässä jutussa. Todennäköisesti jo se täyttää Villen toiveen kappaleesta, joka koskettaa niin syvältä, että se saa keski-ikäiset miehet murtumaan.
Musiikki on ollut aina
Ville ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi touhunnut musiikin kanssa. Viisilapsisen opettajaperheen kaikki lapset lauloivat. Niin myös perheen esikoinen Ville.
– Meidät laitettiin aina laulamaan koulun juhlissa. Jälkikäteen ajatellen se oli tosi hyvä juttu, Ville pohtii ja myöntää osaavansa olla lavalla. Eikä lapsena hankitusta laulukokemuksesta ole ollut iloa vain esiintyjänä.
– Me laulamme vieläkin yhdessä, esimerkiksi jouluna ja syntymäpäivillä vähintään onnittelulaulun.
Ala-asteella Ville innostui kitarasta. Kyse oli klassisesta Beatles-jutusta.
– Isällä oli hyvä levykokoelma. Kuuntelin niitä yksinäni. Se oli niin hyvää musiikkia. Hienoa oli se tapa laulaa. Enhän lapsena ymmärtänyt vielä sanoja.
Ensimmäinen kappale, jonka Ville opetteli soittamaan, oli Setä Hermannin valssi. Sen sijaan ensimmäinen itse tehty kappale on ehtinyt unohtua.
– Isä on aina ollut armoitettu laulujen tekijä. Hän teki kevät- ja joulujuhliin ja joka paikkaan pitkiä lauluja. Jos laulunteon geeni on olemassa, niin sieltä se on tullut, lauluntekijä kertoo.
Puinti väsytti lauluntekijän
Välillä on kuitenkin syytä palata tähän päivään tai oikeammin loppukesään. Annetaan Villen kertoa, mitä siitä seurasi, kun kollega muistutti Facebookissa miestä lupauksesta hakea laulunteonkurssille Sibelius Akatemiaan.
– Lauluntekijöiden yhteisöllisyys paranee kaiken aikaa. Ystävä, johon olin tutustunut kolmea vuotta aiemmin Kertsi ry:n Riimimyllyssä Ikaalisissa, kyseli, muistinko hakea.
– Se Riimimylly on sellaisille lauluntekijöille, jotka ovat rajapinnassa. Me olemme niitä, jotka emme vielä elä laulunteolla, mutta joilla on vakavasti otettava haave siitä.
Ville tuli illalla pellolta myöhään ja avasi hakemuksen koneella. Väsymys kuitenkin painoi, ja hän päätti palata asiaan aamuvarhain. Puintiaikaan päivät ovat pitkiä, joten herätyskello sai soida soimistaan. Lauluntekijä ei siihen herännyt.
Ville meni Myllymaahan, joi kahvit ja kertoi isälleen harmituksestaan.
– Kerroin, että mahdollisesti olisin saattanut päästä. Harmittelin, että enpä hakenut.
Siunattu sade toi tunnin aikaa
Ville ajoi päivän puimurilla ympäri peltoa, kunnes iltapäivällä tuli ensimmäinen sade moneen kymmeneen päivään.
Se toi tunnin lisää Villelle. Hän laittoi saunan lämpiämään. Pitihän viljanpölyt saada pestyä.
Saunassa hän oli edelleen epävarma siitä, kannattaisiko hänen hakea.
– En hae. Munaan itseni. On parempi, etten hae, jotta nimi ei jää mieleen huonon hakemuksen takia, Ville kertoo lauteilla päättäneensä.
Hän ei kuitenkaan lähtenyt saunasta heti päätöksen tehtyään vaan istahti vielä hetkiseksi. Silloin mieli yhtäkkiä muuttui.
– Tuli vähän kiire. Kello oli tosi paljon. Motivaatiokirje piti kirjoittaa, ja olen hidas kirjoittaja. Ei minulla oikein ollut käsitystä siitäkään, millainen sellainen on, hän tunnustaa.
Alitajuntaa ja spartalaisia vastauksia
Ville Inna kirjoitti A-nelosen verran sensuroimatonta alitajuntaa.
– Meinasin painaa lähetä-nappia, mutta sitten huomasin, että vielä oli jäljellä monta kysymystä. Kello oli 23.50. Mielessä takoi ajatus, tähänkö tämä kaatui.
Hakemuksessa kysyttiin, miksi hakija pyrki juuri Sibelius-Akatemian avoimeen akatemiaan. Tilaa oli tarjolla vastata vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei. Niinpä mies kertoi, että hänellä oli lapsesta asti ollut haave päästä junalla kouluun.
Seuraava kysymys vaati kertomaan, miksi juuri Ville pitäisi valita. Vastaus oli: Voisin rehellisesti perua hammaslääkärini.
Kilpaa minuuttiviisarin kanssa
Aikaa oli enää viisi minuuttia. Vielä olisi tehtävä ja lähettävä demo itse sävelletystä ja sanoitetusta kappaleesta.
Mies istui tuvan pöydän ääreen ja laittoi kahvikupin pöydälle. Hän otti kännykän ja kytki äänityksen päälle, tarttui kitaraan ja alkoi soittaa. Aikaa korjailla ei ollut. Äänitys oli tehtävä sitä korjailematta.
Silmät tähyilivät väkisinkin oven päällä raksuttavaa kelloa. Minuuttiviisari kurkotti kohti 12:ta.
– Olin kauhuissani, Ville kuvailee tilannetta.
Sitten hän lähetti hakemuksensa demoineen taideyliopiston palvelimelle. Vastaus tuli heti: 00.00 hakemuksenne on vastaanotettu.
– Aika tiukalle meni, Ville huokaa.
– Oli niin tyhjä olo, kun se lähti. Olin puristanut kaiken itsestäni.
Iso tarina ängettynä pieneen
Mutta takaisin itse asiaan eli lauluihin ja niiden tekemiseen. Laulu on Innan Villen sanoin iso tarina, joka on ängetty johonkin pieneen.
Motivaatio laulujen tekemiseen puolestaan syntyy siitä, että Ville toivoo lauluistaan olevan hyötyä jollekin toiselle ihmiselle.
– Se auttaa minua, että uskon tekemiseeni.
Ainakaan haittaa ei ole siitäkään, että Ville on elänyt paljon.
Ammattimaisten lauluntekijöiden illassa Pöytälaatikkoklubilla palaute olikin lähinnä ylistävää ja sai Villen hämmennyksiin. Hän näet oli lisännyt vaikeuskerrointa melkoisesti. Ville esitti klubilla laulun, jonka hän sävelsi sitä esittäessään.
Villen lauluja kiitelläänkin paitsi kauniiksi myös rehellisiksi. Miehessä nähdään olevan jotain samaa kuin Hectorissa.
Ainut asia, josta Villeä huomautellaan, on mollien puute. Hän ei näet tykkää molleista, vaikka tietää niiden kirkastavan duurin.
Vahingossa suoraan lähetykseen
Ville Inna kehuu Sibelius-Akatemiaa kerta kaikkiaan mahtavaksi paikaksi, jonka ilmapiiri on mieletön. Siellä mieli alkaa itsestään luoda.
Lauluntekijä on ihastunut myös junissa työskentelemiseen. Parhaimmillaan koko laulu on syntynyt Pendolinossa Tampereen ja Pasilan välillä.
Helsinki on kuitenkin vielä monilta osin pikkukaupungin kasvatille vieras ympäristö. Niinpä hän taannoin eksyi pahemman kerran.
Moni ei vaivautunut vastaamaan lainkaan Villen kysellessä tietä. Pitivät Villen mukaan mitä ilmeisimmin miehen haparoivien askelien syynä aivan muuta kuin sairautta.
Lopulta vastaan tuli kaksi pelleä, joilta mies arveli saavansa vastauksen. Pellet ohjasivat Villen kuitenkin sisään kauppaan, ja mies huomasi olevansa kylmiltään Yle Suomen suorassa nenäpäivälähetyksessä.
Esiintymään tottuneelle tilanne ei ollut kummoinen ja johti jopa nenäpäivärunon kirjoittamiseen suorassa lähetyksessä.
Laulava kitaristi sai töitä
Äkkinäiset tilanteet eivät ole Villeä aiemminkaan hämänneet. Vuonna 1994 hän lähti Ryttylään kahden tunnin varoitusajalla. Bändistä puuttui laulava kitaristi. Kaveri tuli ostamaan kitaraa ja kysyi samalla, lähtisikö Ville. Ville lähti.
– Keikkailimme todella paljon. Joka päivä oli keikka, lauluntekijä muistelee aikaa 24 vuotta sitten ja myöntää olleensa tuolloin vähän niin kuin ammattimuusikko.
– Olin tosissani keikahtamassa ammattimuusikoksi vuosien 1994 ja 1995 taitteessa. Mutta näyttäkääpä minulle yksi ammattimuusikko, jota lähipiiri ei olisi yrittänyt estää. Niin minusta tuli metsätalousteknikko.
Kullaan metsäoppilaitoksella oli yksi peruutuspaikka. Opiskelu ja ala kiinnostivat, mutta Ville arveli, että häntä ei otettaisi, jos hän joutuisi näyttämään lukion päättötodistuksensa.
– Vetkutin todistuksen näyttöä. Mahdoinko näyttää sitä ikinä, hän naurahtaa ja kertoo valmistuneensa luokkansa parhain paperein.
Intohimoinen ihminen
Ville Inna sanoo rakastaneensa metsätöitä.
– Mun oli niin hyvä olla siellä mettässä. Osa ystäväpiiristä tosin kaikkosi, kun musta tuli tämmöinen tavis. Musiikki jäi vähemmälle.
Siinä, missä miehen intohimo aiemmin kohdistui musiikkiin, oli intohimon kohteena tuolloin metsä.
Ms-tauti diagnosoitiin 1995. Ensimmäiset oireet olivat olleet jälkikäteen asioita tarkastellen jo 1980-luvulla.
– Yli puolet elämästäni olen ollut hyvin sairas. Kaiken aikaa olen kuitenkin soittanut ja tehnyt lauluja. Se ei ole koskaan jäänyt.
Helppo tapa soittaa kitaraa
Soittaminen ei aina ole ollut helppoa. Kaikkea muuta.
– Vuorotellen halvaantui oikea ja vasen puoli. Oli aika, jona en kitaraa soittanut.
Kun hakokirves oli aikanaan katkaissut Villen tärkeimmän sormen, vasemman käden etusormen, ja kun ms-tauti asetti omat haasteensa, opetteli mies uuden, yksilöllisen tavan soittaa kitaraa.
– Ennen soitin standardivireellä kaikki. Nyt käytössä ovat vaihtoehtoiset viritykset.
Ville on onnistunut vaihtoehtoisen soittamistavan luonnissa ilmeisen hyvin. Sibelius Akatemiassa kurssikaverit pyysivät häntä opettamaan heille helpon tavan soittaa kitaraa.
– Se, miten asiat pitäisi tehdä, ei ole rajoittanut minua. Tämä on ollut tapa selviytyä.
Soitto on sovitettu omiin rajoituksiin, lempisäveltäjä Sibeliuksesta lähtien.
Rokki olisi hauskaa
Lauluntekijä on myös muusikko.
– Haluaisin soittaa välillä bändeissä. Olen niin innostunut musiikista ylipäätään.
Bändeihin häntä vetää halu rokata. Silmät loistavat, kun Ville ottaa kitaran ja antaa mennä.
– Rokki olisi hauskaa. Rokki pitää nuorena, jos ei muuta niin mielen. Siitä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, kun sitä soittaa.
Ville valitsee Youtubesta kappaleen, jota ei ennestään tunne.
– En tiedä, miten tämä pitäisi soittaa. Minusta sen pitäisi mennä tällä lailla. Standardivirityksellä soittaessa minulla olisi esimerkiksi vain yksi C. Nyt niitä on minulla monta.
Innan Villen sisäinen maailma ei muutoinkaan ole aivan peruspulliaisen maailma: hän tunnustaa kokevansa fyysistä pahaa oloa kuullessaan epävireistä soitintaa.
Opiskelu tekee hyvää
Ville Inna sanoo olevansa 45-vuotiaana juuri oikean ikäinen opiskelemaan laulujen tekemistä. Vuodet ovat kerryttäneet kokemuksia monista asioista.
Sibelius-Akatemian avoimen akatemian opintojen tahti on pakottanut kirjoittamaan paineen alla. Se on tehnyt hyvää. On pitänyt luoda uutta täysin tyhjästä.
– On tärkeää, että tulee dead lineja, Ville toteaa mutta myöntää, että esimerkiksi oman elämänsä puristaminen kolmeen minuuttiin, jotka täyttävät muut tunteilla, ei onnistunut yhdellä tai kahdella kirjoituskerralla.
Helmet eivät useinkaan synny helpolla.
Elämän värit
Säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut Ville Inna
A1
Tuntematta sua paremmin
mietin, voinko luottaa
Pariin kuvaan
Tai kuulopuheisiin
A2
Yhdessä kuvassa,
on sylissäsi kitara
Sormet etsii sointua
silmät ehkä sanoja
A3
Puhelin on valmiina
jos vaan soittais sokkona
Ja sanat huulten tuomina
kertois, onko jatkoa
B
Tää kantsis pitää helppona
Ettei heti alussa
Ala jakkara
Alla heilua
Ch
Jos niin sovitaan
voi molemmat omillaan
Väreillä kertoa
kuinka mennyt on elämä
Valkoisella ei vain saa
värejänsä laimentaa
Eikä toisen mustalla
saa mitään yli sutata
A4
Ei pysty perusväreillä
se todetaan yhdessä
Ja sitten koitamme
olisko helpompi hyräillä
A5
Alat sanoilla maalata
ensin palasen taivasta
Tulen vastaan sen reunalla
nyt värejä voi tuhlata
B
Tää kantsis pitää helppona
Ettei heti alussa
Ala jakkara
Alla heilua
Ch
Jos niin sovitaan
voi molemmat omillaan
Väreillä kertoa
kuinka mennyt on elämä
Valkoisella ei vain saa
värejänsä laimentaa
Eikä toisen mustalla
saa mitään yli sutata
