Vuosikymmenen vaihtuminen on saanut minut pohtimaan elämääni: sitä missä olen ja olenko tyytyväinen. Kun pysähdyn kiireideni keskellä, tunnenko rauhaa vai kuulenko sisälläni jonkin pienen äänen, joka kehottaa minua muuttamaan suuntaa? Jos kuulen sen, työnnänkö sen sivuun vai kuuntelenko?
– Millaistakohan olisi, jos opiskelisi jotain oikeasti kiinnostavaa, miettii ystäväni, kun istumme yhdessä yhtä vuosikymmenen ensimmäisistä illoista. Ystäväni on filosofian maisteri ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisensa jälkeen.
Hän paljastaa, ettei ole täysin varma, mitä haluaa elämällään tehdä. Hänellä on hyvä työpaikka, mutta hän ei ole täysin tyytyväinen. Mieli tekisi lähteä ulkomaille, kenties opiskella täysin uutta alaa.
Ystäväni toiveet eivät ole minulle uusia. Olen kuullut niistä jo parin vuoden sisään useasti.
Jokin silti estää toteuttamasta niitä: – Mitä jos lähden ulkomaille ja kaikki menee pieleen? En voi enää palata työpaikkaani.
Toisaalta ystäväni kertoo, että pelkää löytävänsä itsensä samasta työpaikasta ja elämäntilanteesta vuosien, kenties vuosikymmenien päästä.
Tämä pohdinta on monelle tuttua. Koska muutos ei takaa onnistumista, epävarmuus pelottaa.
Olen kokenut saman monesti. Aloitin opintoni ystäväni kanssa samaan aikaan. Minulle oli jo opintojen alkuvaiheessa selvää, että en ollut oikeassa paikassa. Motivaatio opintojen jatkamiseen loppui kandidaatin papereiden saamisen jälkeen.
Sen jälkeen olen hakenut itseäni, hakenut kouluihin eri aloille, tehnyt töitä. Olen saanut joitakin opiskelupaikkoja, joitakin en. Olen muuttanut ulkomaille, vain palatakseni Suomeen. Kahdesti.
Tämän kaiken muutoksen läpi olen mennyt, jotta löytäisin oman paikkani.
Ystäväni pelot muutoksesta ovat kuitenkin toteutuneet elämässäni, vaikka välillä kaikki on mennyt yksinkertaisesti pieleen. Niinpä olen välillä olen kokenut riskinottoni tyhmiksi ja itseni täysin epäonnistuneeksi.
Sitten katson asiaa toisin. Ymmärrän, että olen kuunnellut sisäistä ääntäni, joka on kehottanut etsimään. Olen oppinut ymmärtämään itseäni ja elämääni paremmin. Olen kuunnellut pelkojeni sijaan toiveitani. Sen takia olen kokenut ja elänyt enemmän.
Ymmärrän nyt, että onnistumisen sijaan olennaisempaa on se, lähteekö edes yrittämään.
Muutoksen vastustaminen on työlästä, jopa runtelevaa, jos muutoksenhalu on jo istutettu syvälle sisälle. Silloin paikallaan pysyminen ja muuttumattomuus ovat pelottavia vaihtoehtoja. On yksinkertaisesti otettava riski lähteä turvallisesta, lähteä yrittämään kahdesta tiestä sitä vaikeampaa.
Viimeisin hankkeeni oli jälleen uuden koulupaikan haku viime keväänä. Pääsykoe sisälsi haastattelun, jossa sain vastata kysymykseen: Mitkä ovat sellaisia hankkeita elämässäsi, joita olet katunut?
Minulle vastaus oli selvä. Ne, joihin en ole tarttunut.
Kun pysähdyt ja kuulet kaipuun muutokseen, uskallatko jättää yrittämättä?
