Valmistuin nuoruudesani agrologiksi ja vuonna 2004 liiketalouden tradenomiksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Sen jälkeen tein pääsääntöisesti vaihtelevan mittaisia määräaikaisia työsopimuksia ensin Mouhijärven kunnan ja kuntaliitoksen jälkeen Sastamalan kaupungin kanssa.
Määräaikaisuuksien välillä ja aikana toki hain töitä muualtakin perhetilanteen sen salliessa. Useimmat työnantajat eivät edes vaivautuneet vastaamaan. Poikkeuksiakin toki oli.
Erityisesti mieleeni jäivät Satakunnan Punaisen Ristin työpaikkailmoitus ja sieltä tullut vastaus. Yhtä työpaikkaa haki yli 400 työnhakijaa.
Viime vuoden loppupuolella sain tarpeekseni työttömyydestä ja loputtomasta turhasta työnhausta. Olin lähettänyt työhakemuksia lähelle ja kauas – tuloksetta. Olin pistänyt kestohakemuksia niin Kuntarekryyn kuin valtion vastaavaan järjestelmään ja muutamaan muuhun alueelliseen rekrytointipalveluun. Ei mitään. Ei niin ensimmäistäkään yhteydenottoa.
Kela vielä toimii mitenkuten, mutta TE-toimiston lähettämät työpaikkojen hakuilmoitukset katkaisivat kamelin selän eli minun kärsivällisyyteni. Osaan työpaikkoista minulla ei ollut pätevyyttä, osaan en kyennyt terveydentilani tähden ja osa ei edes liipannut koulutustani tai työkokemustani. Totesin, että tämä leikki loppuu nyt tähän. Pitäkää tunkkinne.
Tein uuden englanninkielisen CV:n eli ansioluettelon ja lähettelin hakemuksia rekrytointifirmoihin. Sitten osui silmiini ilmoitus: Vietä talvi Ateenassa. Hain ja useamman haastattelun jälkeen läpäisin seulan. Tarjolla oli suomenkielinen puhelimessa tehtävä asiakaspalvelutyö Teleperformancella Ateenassa. Eikä ikäni 56 vuotta ollut este call centerissä työskentelemiseen.
Irtisanoin vuokra-asuntoni. Tavarani pakattiin varastoon. Tammikuun neljäs päivä lensin Istanbulin kautta Ateenaan.
Työnantaja maksoi kaksi viikkoa hotellimajoituksessa sekä lentolipun matkatavaroineen. Koulutusjakso kesti kolme viikkoa, ja sitten alkoivat työt suomenkielisessä asiakaspalvelussa.
Ensimmäisen kuukauden aikana piti ehtiä koulutuksen lisäksi hankkia kreikkalainen veronumero, puhelinliittymä, työsopimus, asunto, sosiaaliturvanumero ja sairasvakuutusnumero sekä avata kreikkalainen pankkitili.
Meidän koulutuksemme tuntui hurjalta suomalaiseen tyyliin verrattuna. Ensinnäkin mitään ei saanut kirjoittaa paperille, ei niin ensimmäistäkään muistiinpanoa. Kaikki piti opetella muistinvaraisesti. Tietokoneohjelmia oli opeteltavana useita.
Työkielenä käytetään talon sisällä englantia. Itse asiassa useimmat call centerin työntekijät ovat ainakin kolmikielisiä, ja kaikki kielet ovat käytössä päivittäin.
Kiirettä piti, sillä koulutusta oli arkipäivisin aamuyhdeksästä iltaviiteen. Kun täyden päivän jälkeen lähdimme etsimään paikallista KEP-toimistoa jättääksemme veronumerohakemuksemme ei väärin piirretty kartta toimiston sijainnista ihan hirveästi huvittanut.
Puhelinliittymä sen sijaan oli helppo nakki. Menin hotellin lähellä toimivaan operaattorin toimistoon ja kerroin haluavani prepaid-liittymän. Muuten kaikki sujui hyvin, mutta Kreikassa kysytään joka paikassa isän nimeä. Minulla sitä ei lue edes syntymätodistuksessa.
Paperitöitä tekevä operaattorin edustaja ei antanut sen haitata vaan kirjoitti tietokoneella ja totesi sitten: – Sinun isäsi on David.
Selvähän se sitten on.
Seuraava konkelo osui osoitteeseen. Minä kun asuin hotellissa.
Taas virkailija katsoi hetken, kirjoitti ja totesi yksvakaasti: – Kotiosoitteesi on nyt tämän toimiston osoite.
Sopihan se minulle.
Lopulta hän kysyi, tarvitsenko paperia pankkia varten. Tietysti tarvitsin. Ilman suurempia manöövereita sain sellaisen dokumentin, jonka saatoin pankissa esittää.
Kaiken kaikkiaan olen Kreikassa ollessani jo ehtinyt saada paljon. Etunimeni Anne on vaihtunut Anne-Birgitaksi. Minulla on uusi sosiaaliturvatunnus, sairausvakuutusnumero ja veronumero. Isäkseni on ilmestynyt David. Lisäksi minulla on kakkosasunto puhelinoperaattorin tiloissa Pireuksessa. Kaikki tämä hädin tuskin puolessatoista kuukaudessa.
Kaksi viikkoa on kovin lyhyt aika etsiä vieraassa maassa ja kaupungissa asuntoa. Käytännössä ainoa mahdollisuus on mennä aluksi kimppakämppään ja sitten ajan kanssa etsiä omaa asuntoa, jos sellaisen haluaa.
Itse päädyin erinäisten vaiheiden jälkeen bosnialaisen Teleperformancen työntekijän kämppäkaveriksi. Vastoin odotuksia tämä on toiminut ihan hyvin.
Lähiö on rauhallinen. Työmatkaan kuluu tunti suuntaansa päivässä. Metro ottaa puoli tuntia, ja sitten on vähän kävelyä kummassakin päässä.
Kaiken kaikkiaan tähän asti kokemus on ollut varsin vauhdikas mutta silti myönteinen. Erityisesti nautin työskentelystä pohjoismaisella osastolla.
Konkarit toivottivat uudet tervetulleiksi ilman sarvia ja hampaita. Minulle on moneen kertaan vannotettu, että jos tarvitsen apua ihan missä tahansa asiassa, pitää vain kysyä.
On ollut hienoa huomata, miten työntekijät auttavat toisiaan vaikeuksissa. Tuntuu, etten todellakaan ole täällä yksin ja orpona.
Kreikassa iäkkäämpiä työntekijöitä arvostetaan siinä, missä Suomessa yli viisikymppisiä pidetään hitaina ja saamattomina, kykenemättöminä oppimaan uutta, sopeutumattomina uusiin työympäristöihin ja oletetaan, että iän myötä sairauspoissaolot kasvavat ja että iäkkäämmästä työntekijästä ei ole moneksikaan vuodeksi iloa työnantajalle.
Itse asiassa ihmettelen, kuka rekrytoija näkee nuoresta uraohjuksesta, montako vuotta hän aikoo olla talon palveluksessa, sopeutuuko hän työyhteisöön ja viihtyykö hän juuri siinä.
Luulin tulevani töihin hyvinkin nuorekkaaseen työympäristöön. Kuitenkin näen keski-ikäisiä ja koko ajan kasvavan iäkkäämpien työntekijöiden ryhmän valtaavan alaa työnantajani palkkalistoilla.
Nuoria tulee kyllä, mutta moni myös lähtee äkkiä pois. Elämä täällä ei olekaan pelkkää juhlaa ja bilettämistä. Arkielämä on arkielämää myös vieraalla maalla. Puitteet ovat vain erilaiset.