Ihmisen elämä on arvaamaton. Lauantaina illalla vaimoni teki lämpimiä voileipiä, joita innolla mutustelin juttua kirjoittaessani, kunnes huomasin suussani jotain ylimääräistä. Ensimmäinen ajatus oli luun palanen. Mutta kun ruuassa ei ollut minkäänlaista lihaa.
Hetken leivän, tomaatin, juuston ja tonnikalan muodostamaa mössöä suussani pyöriteltyäni syljin suuni tyhjäksi. Jo ennen kuin näin, mistä oli kyse, olin varma löydöksestäni: iso lasinsiru. Mittaa sillä oli tuuman verran, mutta leveyttä vain muutamia millejä. Sellainen piikin muotoinen siru siis.
Pomppasin pystyyn ja kiirehdin vaimoni luokse. Arvelin hänen mutustelevan samanlaisia leipiä television edessä. Varoitin vaimoa, joka ei kuitenkaan tainnut ottaa heti puheitani aivan todesta. Hän jatkoi syömistään, kunnes löysi terävän lasinsirun omasta suustaan. Siihen loppui leipien syöminen siltä erää.
Pitkin iltaa kuulostelin elimistöäni. Mitään merkkejä lasisirujen joutumisesta ruuansulatuskanavaan ei kuitenkaan ollut.
Kaikesta huolimatta voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin meillä syödään seuraavan kerran Rainbow-tonnikalaa paloina auringonkukkaöljyssä. Kehotan muitakin pureskelemaan tonnikalansa tavallista paremmin ja kuulostelemaan suusta kantautuvia kirskunoita ennen nielaisemista.