Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan joka kolmas vanhustenhuollossa työskentelevä työntekijä joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti viikottain. Kaikista Suomen lähihoitajista näin joutuu toimimaan lähes 40 prosenttia.
Tehyn Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ammattiosaston puheenjohtaja Leena Saarela pitää tilannetta kestämättömänä, sillä hoiva- ja auttamistyö on aina raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Jos ja kun hoitaja joutuu muutoinkin raskaassa työssä toimimaan oma ammattietiikkansa vastaisesti, on työssä jaksaminen vaarassa.
– Hoitajilla on vahva ammattietiikka. Sen vastaisesti toimiminen ei voi olla uuvuttamatta. Sen enempää asiakas kuin hoitajakaan ei saa ammattietiikan vastaisesta työstä hyvän olon tunnetta. Työ ei palkitse tekijäänsä.
Usein etiikan vastaiseen toimintaan liittyy voimavarojen riittämättömyys. Kun koulutettua henkilökuntaa ei ole riittävästi mutta avustavaa työtä kovin paljon, hoitajalla ei ole riittävästi aikaa asiakkaan kohtaamiseen eikä edes hoitotyöhön. Seurauksena on jatkuva riittämättömyyden tunne, joka lisää hoitajan pahoinvointia.
Tilannetta ei ainakaan paranna se, että hoitajalla on vaitiolovelvollisuus paitsi potilastiedoista myös työnantajan liikesalaisuuksista. Hoitaja ei voi julkisesti arvioida työnantajansa toimintaa silloinkaan, kun se ahdistaa hoitajaa viikosta toiseen.
Vastuiden verkko
Sastamalan kaupunginhallituksen jäsen, valtuutettu ja eduskuntavaaliehdokas Leena Saarela (vas.) sanoo hoitajan olevan vastuussa moneen eri suuntaan. Hoitaja on vastuusta paitsi asiakkaalle ja tämän läheisille myös työnantajalle ja yhteiskunnalle.
Tämä vastuuverkosto on moninainen. Niinpä vastuu painaa. Aivan erityisen raskasta vastuu on silloin, kun ristikkäisten vastuiden seurauksena on toimittava ammattietiikan vastaisesti.
Valitettavasti tämä on monille arkipäiväistä, kuten jutun alussa kerrottiin. Siinä missä lähihoitajista toimii arvojensa vastaisesti viikottain lähes 40 prosenttia, on yhtä vaikeassa tilanteessa joka neljäs sairaanhoitajista ja joka seitsemäs jopa lääkäreistä.
Leena Saarela arvioikin, että nykytilanne ei voi olla vaarantamatta monien työkykyä, kun hoitohenkilökunnan on toimittava kaiken aikaa jaksamisensa äärirajoilla.
Hän muistuttaa, että juuri viime aikoina eniten esillä olleessa vanhustenhoidossa hoitajilla olisi oltava aikaa keskivertoa enemmän.
– Vanhus tarvitsee aikaa. Usein iäkästä ihmistä on houkuteltava ja maaniteltava. Käskyttämällä vanhusten hoito ja hoiva eivät onnistu.
Ihmisarvo iäkkäille ja hoitajille
Leena Saarela toteaa jatkuvan kiireen lisäävän virheiden mahdollisuutta. Se, jos mikä, lisää osaltaan hoitajan stressiä, pelkoa ja pahoinvointia.
Hoitajien riittävästä määrästä huolehtiminen onkin Saarelan mukaan kaikkien edun mukaista. Vain niin voidaan turvata vanhuksille ja heidän hoitajilleen ihmisarvo.
– Vanhuksen hoidosta maksetaan sata prosenttia. Niinpä vanhuksella on oikeus odottaa saavansa sataprosenttista hoitoa ja hoivaa.
Leena Saarelan mielestä vanhus- ja vammaispalveluissa ei pitäisi sallia lainkaan voiton tavoittelua. Lisäksi valvontaa on lisättävä ja epäkohtiin aktiivisesti puututtava.
Hän pitääkin selvänä, että ennemmin tai myöhemmin on perustettava myös vanhusasiamiehen virkoja. Välttämätöntä hänen mielestään on myös velvoittavan hoitajamitoituksen kirjaaminen lakiin, koska suosituksilla ei näytä olevan toivottua vaikutusta.
Aivan oma kysymyksensä on myös se, että monissa hoivakodeissa työskentelee yöaikaan vain yksi hoitaja. Se ei ole yhdenkään asukkaan etu eikä sen ainoan hoitajan etu, jolla on vastuullaan jopa kymmeniä ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevia vanhuksia.
Mitä jos tälle ainoalle hoitajalle sattuu jotakin? Mitä tehdään, jos hoitaja saa sydänkohtauksen tai asukas huitaisee. Entä jos isokokoiselle asukkaalle sattuu jotakin sellaista, että hän ei yksin pääse ylös?
Entä onko kukaan ajatellut sellaista tilannetta, että hoivakodissa syttyy tulipalo. Miten hoitaja saa yksin turvaan esimerkiksi 30 huonokuntoista iäkästä ihmistä?