Suomessa koronapolitiikkaa on tehty korostetusti heikoimpien eli käytännössä 70 vuotta ja ennen muuta 80 vuotta täyttäneiden ehdoilla. Linjaus on hyväksytty suuremmitta mutinoitta. Vastaan väittäjiä ei juurikaan ole ilmaantunut.
Koronaan kuolleista lähes 90 prosenttia on ollut 70 vuotta täyttäneitä ja lähes kaksi kolmasosaa 80 vuotta täyttäneitä. Alle 50-vuotiaita on menehtynyt kymmenkunta.
Kapinana valittua linjaa vastaan on voinut nähdä lähinnä anniskeluravintoloille asetettujen rajoitusten ja matkustusrajoitusten vastustamisen. Opiskelijoiden kokoontuminen Vaasaan alkusyksystä, nuorten aikuisten kokoontumiset pohjoisen hiihtokeskuksiin, yökerhojen suosio sekä ulkomaille matkustaminen ja vierastyöläisten tuottaminen maahan taudin uhallakin ovat olleet tulkittavissa merkeiksi siitä, että aivan kaikki eivät valittua linjaa ole hyväksyneet.
Pari päivää sitten pääkaupunkiseudun yläkoulujen odotettiin siirtyvän etäopetukseen. Näin ei kuitenkaan päätetty. Lähiopetuksen jatkamista kaikesta huolimatta perusteltiin jälkeen heikoimpien tilanteella. Pääkaupunkiseudulla on kuulemma niin paljon nuoria, joilla ei ole muuta turvallista paikkaa kuin koulu, että etäopetukseen ei haluttu siirtyä.
Olen ollut koulutoimen eri luottamustehtävissä ja nähnyt, miten moni lapsi ei maallakaan saa viikonvaihteessa ruokaa kotoaan. Maanantaiaamujen ylimääräiset aamupalat ennen koulun alkamista keräsivät kovin paljon perin nälkäisiä alakoululaisia jo vuosia sitten. Helsingissä tilanne tuskin on nykyisin ainakaan parempi kuin pienehkössä kunnassa Satakunnassa 1990-luvun puolivälissä.
En silti ymmärrä pääkaupunkiseudun päättäjien ajatuksenjuoksua. Eikö koronaepidemian suitsimisessa sekä lasten ja nuorten turvallisuudesta huolehtimisesta ole kyse kahdesta aivan eri asiasta, joihin on puututtava eri keinoin. Mikäli lasten pitäminen koulussa on todella ainut tai viisain tie turvallisuuden takaamiseksi, ovat asiat todella huonosti ja päättäjät näköalattomia ainakin pääkaupunkiseudulla.
