Sastamalan kaupungin tekninen lautakunta pääsee ensi viikolla tutustumaan siihen, mitkä metsäalueet ehdotetaan erotettaviksi varsinaisesta metsäsuunnitelmasta. Näitä 2090 hehtaarin metsäsuunnitelmasta erotettavia alueita ovat Ritajärven 127 hehtaarin suojelualue ja 190 hehtaaria erilaisia muita kaupungin omistamia maa-alueita.
Nämä 190 hehtaaria koostuvat virkistysalueista, retkeilyalueista, järvenrantametsävyöhykkeistä, kolmesta saaresta, metsien lakialueista, pienistä suometsäsaarekkeista, kitu- ja joutomaista, kallioista ja soista.
Kyse ei siis pitäisi olla pienestä asiasta. Sen verran monen kaupunkilaisen kodin, työmaan, mökin, koulun tai päiväkodin piha-alue rajoittuu kaupungin omistamaan metsäalueeseen. Vielä useampi katselee sellaisia jatkuvasti kotinsa, autonsa, veneensä tai työpaikkansa ikkunasta.
Lautakunnan saaman ehdotuksen mukaan näitä alueita käsitellään jatkossa tapauskohtaisesti (?) mutta hellävaroen (?) ja ottaen huomioon (?) jatkuvapeitteisyys. Esityksen mukaan näillä alueilla otetaan mahdollisuuksien mukaan (?) periaatteeksi jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon perustuva metsätalous.
Se, että nämä 190 hehtaaria erotetaan varsinaisesta metsäsuunnitelmasta, on hyvä asia. Itse asiassa kyse pitäisi olla itsestäänselvyydestä. Varsinainen metsäsuunnitelmahan tarkastelee metsiä ennen muuta tulonlähteenä eli rahaa tuottavana omaisuutena. Suurta osaa metsistä on syytä Suomessa ajatella enemmän tai vähemmän juuri niin, mutta ei missään tapauksessa kaikkia – varsinkaan silloin, kun metsä on yhteiskunnan eli tässä tapauksessa kunnan omistuksessa ja keskellä kaupunkilaisten elämää.
Harva haluaa elää hakkuuaukon reunalla. Usein kuluu vuosikymmeniä, ennen kuin paikalla kasvaa jälleen edes jonkinmoinen ihmisille, eläimille ja kasveille suojaa tarjoava taimikko. Minun ikäiseni ei uutta metsää ja luonnon vähittäistä ennallistumistumista ehdi nähdä.
Eivätkä aukot usein edes ole virkistyskäytön kannalta sanan täydessä merkityksessä aukkoja. Hakkuujätteet estävät tehokkaasti metsissä liikkumisen vielä silloinkin, kun uusi taimikko on yltänyt viisimetriseksi. Näistä metsistä on riittävästi esimerkkejä Sastamalassa niin yksityisten kuin kaupunginkin omistamilla mailla.
Toivon tosissani, että luottamusmiehet tutustuvat tarkoin tehtyyn esitykseen. Voisipa jopa olla aiheellista kysyä ympäristölautakunnalta jonkinmoista evästystä.
Monissa muissa kunnissa tällaisista asioista kysytään suoraan jopa ympäristöyhdistysten ja muiden asiaa sivuavien yhdistysten mielipidettä ja kysytään tietysti aivan tavallisen kuntalaisenkin kantaa.
Lisäksi olen sen verran yksinkertainen, että haluan aina käsitteille jonkinlaisia määritelmiä, jolleivat ne ole itsestään selviä ja yleisesti tunnettuja. Minulle tekeillä oleva linjaus ei ole vielä auennut, kuten tekstin kysymysmerkeistä käynee ilmi.
Lisäksi pelkään, että linjaus ei ole läpinäkyvä ja selvä kaikille muillekaan, koska toimittajana, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana sekä kielen, sanojen ja niiden rakenneosien merkityksiä tutkineena en liene paljoa keskivertoa heikompi kielen ymmärtäjä.
Mikäli oletan ymmärtäni oikein, lienee tarkoitus pyrkiä lähivirkistysaleilla (kaavamerkintä on VL) tilanteeseen, jossa aukkohakkuita ei pääsääntöisesti tehdä. Tässä on kuitenkin yksi mutta. Ja se on iso.
Esimerkiksi Vammalan lähivirkistysalueita on hoidettu pitkään pääosin talousmetsinä eli puupeltoina, vaikka muuta on väitetty. Jäljelle on jätetty vain yhden ikäisiä ja yhden lajisia puita. Nämä puut tulevat kaikki päätehakkuuikään yhtä aikaa.
Mitä silloin tehdään? Uskoaksen lopputulos on aukko, mikäli hakkuun toteutustavasta kysytään kaupunkilaisilta niin vähän kuin on ollut tapana.
Vai aletaanko aivan aikuisen oikeasti nyt antaa kaikkien kukkien kukkia eli muunkin lajisten puuntaimien kasvaa? Jätetäänko vanhat puut todella pystyyn, vaikka päätehakkuun aika talousmetsän kriteerein täyttyisi?
Aivan uutta tämä ei olisi Vammalassakaan. Itse talsin sellaisessa kaupungin omistamassa metsässä päivittäin. Valitettavasti niitä on kovin vähän – aivan liian vähän.
